Musiikki.

Tämä on laaja käsite ja näyttelee minun elämässäni isoa osaa. On aina näytellyt. Muutimme kanadasta suomeen ollessani 9-vuotias ja siis kärnässä ei vissiin ollut minun ikäisiä tyttöjä ensinnäkään, koska minulla ei ollut muuta kun poikia ympärilläni (veljeni Ari ja enot ja niitten kaverit, joista kaikki soitti kitaraa, rumpuja ja Juicea.) Mieleeni on jäänyt erityisesti enoni Erkin paita (joka sillä oli vissiin yötä päivää päällä) siinä luki "Juice Presidentiksi" ja joka kerta kun Erkki tuli töistä se laitto Juicen albuumin -Dokumentti- soimaan.





 Siltä levyltä tämä kipales -viimeinen kylähullu- on mun lemppari, vaikka ne kaikkikin on hyviä. Tästä levystä on muodostunut minun käsitykseni suomalaisesta musiikista. Tai siis suomeksi lauletusta musiikista. Mulle ei sitte jääny näitten poikien ympäröimänä muuta vaihtoehtoa kun kuunnella musiikkia, niitten ja muitten soittamaa ja opetella nyt vaikka sanat ulkoa, ne kyllä osaan, Juicen tuotannosta vastaki. Ehdottomat suosikkini suomalaisesta, on siis Mestari Leskisen koko tuotanto, paria viimeisintä levyä en oo jostain syystä enää niin kuunnellut. Toinen mikä liikuttaa on 3.nainen, joka sitten kumminkin teki paluun :) mukavaa. Käytiin viimekesänä pariinkin otteeseen keikalla.





Mutta Suurin Niistä On Hanoi Rocks. Se alkuperäinen. Se missä on se Razzle <3 Se Hanoi Rocks minkä näin evijärvellä ja halkosaaressa ja ahvenlampi rokissa ja niissä muissa paikoissa mitä en muista ja minne isi-Antti minut kiitollisena vei ja haki ja jonotti (pappa on jonottanut vielä vanhoillakin päivillään tyttäreni kans metallican lippuja jossain ani varhain, en muista missä, mutta mitäs alkavat papoiksi :D ) Lähin koulusta kumminkin kesken päivän pois, kun kuulin mitä rakastamalleni orkesterilleni oli tapahtunut, tai lähinnä sen orkesterin rumpalille. Sanoin äitille että en tuu huoneestani enään koskaan. voitte unohtaa minut. lopullisesti.
                                             

Hanoi Rocksin musiikki on puhutellut minua siis eniten. Siinä on kaikki kohillaan. Luulen että lyriikat on merkinnyt mulle kumminkin aina eniten. HR:n kipaleet menee kyllä kaikki, vaikka niissä istutettas kokoajan vaan puita (I love you Hanna) Kukas muuten keksikää mulle nimen pynk, justiin muistin :D joku kumminki, ja se oli hauskaa koska HR ei ollut punkkia, eikä oikeen rokkiakaan, niin se oli pynkkiä! Enempi se on kumminki rokkia. Tässä yksi suosikki kappaleistani.  

Kuutelen musiikkia paljon. Kun olen yksin, silloin varsinkin ja nimenomaan. En ota lenkkiaskeltakaan kotipihasta ilman korvanappeja. On mukava olla hiljaa ja kuunnella mitä musiikilla on meille sanottavaa. Fiiliksestä riippuu pitkälti mitä kuuntelen, mutta minulla on suosikkilistallani tietenkin nämä edellä mainitsemat suuruudet ja muutakin


 

Valikoin kappaleita muutamilta muiltakin ihalemiltani orkestereilta. Harvoin kuuntelen koko levyä läpi, noin niinku kerralla. muulta kun Hanoi Rocksilta. Olen huomannut, että en kauheasti pidä yleensä hiteistä mitä soitetaan kokoajan, yritän löytää aina sieltä B-puolelta jotain.Hanoi Rocksin musiikin kautta on oma musiikkimakuni kumminkin muotoutunut. Ihailen ja arvostan näitä taiteilijoita myös.

AcDc:tä oltiin kahtomassa koko perheen voimin helsingissä vuonna 2009 ja täytyy sanoa, että seisoin reilut 2 tuntia eturivissä niinsanotusti haavi auki :D Ihan huima kokemus. We salute you! Tähän loppuun vielä orkesteri jossa soittaa kaksi sukulaismiestä Rauhalat Tuomas ja Panu. Voisin jatkaa loputtomiin tätä, mutta the pointti on se, että musiikilla on valtava voima.



 

Vitness.

Tämä on semmoinen aihe, että en tiiä oikeen mistä alottaisin. On kumminkin aika luontevaa aloittaa siitä, mihin jäin edellisessä tekstissäni..

Juu tosiaan herkuttelin itseni melkoiseen kuntoon jätettyäni tupakan. Ja se tapahtu vajaassa vuodessa. Ja niinkuin jo mainitsinkin, itsessään se, että lopettaa tupakanpolton ei lihota ketään. Se kyllä lihottaa, että jokaisen tupakan sijaan ottaa pullaa, suklaata ja perunalastuja. Annoin itselleni ihan tietoisesti luvan herkutella mitä haluan, koska "olenhan nyt kumminkin ollut niin reipas kun lopetin tupakan polton" vai mitä Annukka, eikö niin Annukka.

Kun noin 10kk kulutua siitä, kun olin luvannut itselleni kaikenlaista, katsoin peiliin, oikeen noin niinku kunnolla, kauhistuin näkemääni. Perse oli yhtä leveä ku meijjän auto ja vyötäröä en löytäny, pitkällisenkään etsinnän jälkeen. On se jännä miten +2kiloa kuukauessa tuntuu vähäiseltä, tajusin kokoajan että lihon, mutta selittelin että noooo ei se 2kiloa mitään, äkkiähän tuon "ottaa pois" mutta tosiaan se on matematiikkaa että esim 10 kertaa 2 on 20.

Jokainen meistä on mielestäni jonkun tietyn kokoinen, niin fyysisesti kuin psyykkisestikkin. Jotkut painaa 50kg ja jotkut 150kg ja suurin osa siltä väliltä. Kun on itse tyytyväinen painoonsa (fyysisesti ja psyykkisesti) niin that`s fine. Itse olen kokoa 65kg, enkä kokoa 85kg. Joku voi olla kokoa 85kg ja on tyytyväinen ja nk ihannepainossaan siinä. Joku taas painaa tuon 65kg ja on fyysisesti ja psyykkisesti "liian iso". Ja sitten vielä, kun tämä kaikki ei perustu ees kiloihin :D Me naiset ollaan muutenkin melkosessa paineessa, tänä photoshop, fitness, peppu ja tissikuvien viidakossa.. Kaikki kuvathan on naisista niinsanotusti täydellisiä, niin mainos- ja mallikuvat, kuin myös Maija Meikäläis kuvat. Kaikki tietää että ammattikuvia muokataan, mutta siitä huolimatta pyrimme "täydellisyyteen" niin vartalon kun naaman suhteen. Ei oo näpyn nyppyä kenenkään naamassa tai vartalossa niissä kuvissa. Vähän karkas ja on niin vaikea aihekkin, että enpäs ala sittenkään.. Onneks meitä on monen näköisiä ja kokoisia, tympis jos kaikki olis samanlaisia. Fyysisesti ja psyykkisesti.

Takaisin varsinaiseen aiheeseen. Olin jo aloitellut itsekseni suht. järkevästi tämän henkilökohtaisen reenaamisen, eli ollut 2viikkoa syömättä, "sillä se lähtee millä se on tullukki" ajatuksella. Onneksi Karoliinan kanssa tuli puhetta, että hän aikoo päivätyönsä ohessa opiskella personal traineriksi ja tarvitsisi jonkun vapaa-ehtoisen noin niinku koehenkilöksi. Viittasin, arpa suosi ja pääsin tähän projektiin (en tiennyt ollenkaan mihin aloin ja miten se tulisi muuttamaan koko elämäni.) Olin jo niin tympääntynyt olemukseeni ja kiloihini, että motivaatio oli asteikolla 1-10 täys 10.

Kaikki mikä liitty syömiseen meni uusiks, ihan kaikki.  Eli se teoria, täytyy syyä että laihtuu, pitää paikkaansa. Ja ei ookkaan mitää kummallisia lentoemäntä-vissy-rahka-salaatti-hiilihydraatiton-kaalisoppa dieettiä, kun dieetillä ei voi kuulemma kukaan olla koko elämäänsä. Eikä oo minkään "tohtorin" valmistamaa pilleriä, mikä nautitaan runsaan veden kera ja hokkuspokkus simsalabim oot 3päivässä laihtunu 9kiloa. Kun on vaan maalaisjärki. Pitää kuluttaa samanverran kun syö ja jos haluaa pudottaa painoa, pitää kuluttaa vähän enempi ku syö. Se masensi minua pikkusen, koska aika pian ymmärsin, että minun pitää liikkua omilla jaloillani muutakin kun autoon.

Minun kuntoilu oli oikeasti tähän kyseiseen päivään asti ollut asteikolla 1-10 pyöreä 0 ja Karolle sanoin eka kriisipalaverissa, eli seuraavana päivänä ku alotettiin, että oon niin motivoitunut että pystyn olla 2kk syömättä, mutta jos saat minut liikkumaan niin oot kyllä kummallinen.

Säännöt. Mulle sopi selkeät säännöt mitkä kirjotettiin paperille. Lenkille, puntille kädet/ jalat/selkä (enkä olis koskaan lähtenyt salille ilman Karoliinaa) pyöräilyä, hiihtoa, hölkkää, zumbaa (haha), crossfittiä, spinningiä, kahvakuulaa jne kaikkia kokeilin mitä käskettiin. Syömiset (määrät ja mitä) sain paperille. Ensimmäinen kuukaus meni ihmetellessä,että ompas jännää ja painokin lähti laskuun. Sain merkitä ensimäisen karkkipäivänkin kalenteriin :)

Verta, hikeä ja kyyneleitä. Hämmästyin miten tykkäsin liikkua ja huomasin tekeväni lenkkejä enemmän ku mitä Karoliina oli merkannu mun ohjelmaan. En tietenkään sanonu sitä, ku ajattelin että mä yllätän sen sitten toka punnituksella. En yllättäny. Alun intoilun jälkeen alko tökkimään, ei lenkit, vaan paino. Se alko jäkittämään samassa kohassa ja sehän meni sitten mun korvien väliin. Aloin hypätä puntarissa yhtenään ja ilman sykemittaria en lähteny ees postilaatikolle. Toinen kriisipalaveri teemalla -Mä tuijjotan liikaa puntareita ja mittareita hampaat irvessä. Punnitus ja sykemittari kiellettiin ja mun piti ottaa rennosti.

Jätin mittarit ja puntarit ja mietittiin mistä lajista mä tykkään eniten. Se oli juoksu ja kävelylenkit ja spinu. Niillä mentiin plus puntit ohjatusti. Ja mitä paskaa paino jäkitti vielä kuukauen vaikka tein jo suhteellisen pitkiä juoksulenkkejä (45-60min) Kolmas kriisipalaveri, teemalla -Tästä ei tuu mitään. Karoliina joutu takoa mun päähän yhtenään, että trust me, tämä kääntyy vielä meijjän voitoksi ja sitäpaisti ei se puntari kaikkea kerro. Ja kääntyhän se voitoksi. Paino lähti uuelleen laskuun ja loppu olikin pitää ja päästää meinigillä. Kriisipalaverit oli pietty ja pääsin tavoitepainooni vuodessa. Ja se on pysyny. Joskus mietin että miten en alottanu tätä aiemmin? Mutta sen aika oli nyt ja hyvä niin.

3vuotta sitten aloitin ja mulle on vakiintunu lempparilajit. Tässä ne on mielivaltasessa järjestyksessä: Pumppi minkä aloitin viime syksynä, sitä pitää Emilia Latvala maanantaisin ja torstaisin ala-asteella. Oon maanatain ryhmässä ja ollu yhen kerran pois. Emilian fitpajan facebook sivuilla on tämmönen motto, josta tykkään. "Kaikki syyt jotka estävät meitä liikkumasta säännöllisesti, ovat tekosyitä." Karoliinalla käyn kuntonyrkkeilyssä tiistaisin, se on alkanut tänä syksynä. Sieltäkään en oo ollu pois ku kerran. Siellä on hauskaa ja mulla on hauska pari. Paukkiksen kans mennään apinan raivolla "tunti turpaan" tyylillä, paitsi kuntonyrkkeilyssä enempi harjoitellaan väistöjä ku osumia :D Tämän viikon tiistaina se oli viimesen kerran ennen joulua, jatkuu sitten tammikuussa onneksi taas. Keskiviikkona käyn Karoliinalla keskiraskaalla spinning tunnilla, pari kertaa tänä syksynä oon ollu tuplatunnin, toinen tunti menee kyllä sumussa! Ens keskiviikkona alkaa uus ohjelma spiningissä. Ensin on kevyt tunti, jonka perään on puolentunnin raskas/ tehotunti, jonka jälkeen on 15min core, en tiiä mitä on core, mutta ilmottauduin tuohon koko satsiin. Sitten oon käyny säännöllisesti perjantai aamuna aamuspinningissä se alkaa 6.30. Väliajat lenkkeilen ja hiihän :D näkisittepä sen! Hiihän puolitoistatuntia vaikka olis mikä, luistaa sukset tai ei. En osaa soutaa, joten sitä en voi harrastaa mieheni kans ja sitäpaisti me ei voijja muutenkaa harrastaa mitään yhessä, ku mä suutun Rikulle jo ulko-ovella, se menee kumminki liian kovaa ja liian kauan. Ja en voi kysyä siltä mitään neuvoakaan joka liittyy urheilemiseen tai syömiseen, suutun niistäkin vastauksista, että sekään ei sitten onnistu. Siksi kysyn Karoliinalta, sille en suutu kovin helposti ;) Muistan kuulleeni kaveripiirissäni tällaisen lausahduksen liikuntaharrastukseni alkutaipaleella: Jos Annukka pystyy, niin kuka tahansa pystyy! Joten ei muutakun sanoista teoiksi, ja pystymään!  Kuka tahansa oikeasti pystyy.

Tupakka.

No siitä on osimoilleen 4vuotta kun lopetin röökaamisen, harrastettuani sitä reilut parikymmentä vuotta intensiivisesti. Oon siis aina tupakoinu paljon (2askia päivässä) ja ymmärätte varmaan, että lopettaminen ei ollu ihan helppoa. Vähentäminen ei tullut kohdallani kysymykseen, ainoastaan lisääminen tai lopettaminen ja päädyin lopettamaan. Olin jo viimeiset pari vuotta päästänyt ajatuksen tasolle sellaisen ajatuksen, että mitäs tosiaan jos en polttaiskaan? Minkäköhänlaista mun elämä olis? Olisinko mä miten vittumainen kanssaihmisille, mitä mä teksin before the coffee, during the coffee and after the coffee? Mitä mä tekisin vapaa-aikana potkisin kiviä vai mitä,  tai heiluttelisinko siis vaan käsiäni mielivaltasesti? Ja entäs ruokailun jälkeen, toinenko ruokailu vaan heti perään? Ja entäs se myytti, että tuplaa painonsa ensimäisen tupakattoman vuoden aikana? (tästä  myöhemmin -.-) Oli kumminkin yllättävän monta rutiinia johon liittyi olennaisesti tupakka.

Kaksi selkeää käännekohtaa kumminkin tapahtu. Ensimäinen oli että eräs hyvä ystäväni ja entinen työnantajani sattui apteekkiin kanssani yhtä aikaa ja hällä näytti olevan muovikassillinen nikotiini valmisteita tiskillä, en malttanu olla sanomatta, että eiköhän noilla iltaan asti pärjää. Jatkoimme keskustelua ulkona ja hän kertoi että oli ollut polttamatta jo viikon ( oli polttanut reilut 40vuotta) ja näytti sitäpaitsi siltä että oli jäämässä henkiin. Sanoinkin hänelle läksiäisiks että sitten kun oot ollu kuukauden polttamatta niin määki alan.

Toinen käännekohta oli kun vanhempi lapseni oli käynyt läpi mittavan jalkaoperaation ja olimme porukalla kävelyllä tässä kotikujalla ja päästyämme kujan päähän (150m) tää sano mulle että: " jaa äiti sytyttää vasta neljättä tupakkaa, tuota vois koittaa vähän lisätä"

Nämä kaks ajatusta päässäni alotin taistelemaan. Sitten tein vielä itelleni selväks että "kun lopetan, en polta enään ikinä. En sillonku menee hermot, en sillonku oon ollu polttamatta viikon en sillonku sitä ja sillonku tätä, vaan en polta sitten enään koskaan ja piste."

Koska olin polttanut kauan ja paljon, niin viikon tai kaks polttelin vähän ja sitten lopetin. Hain apteekista vähintäänkin samanmoisen arsenaalin kun tämä ed. mainittu ystäväni. Mulla oli inhalaattori, purkat ja nuuskankin kans sotkin hetken. Käytin nikotiini valmisteita ensimäisen viikon jälkeen niin paljon että oksensin tämän tuosta. Tämä oli tarkkaan laadittu suunnitelma ja se toimi, koska olin päättänyt että se toimii. Simple.

Parin viikon tupakoimattomuuden jälkeen jätin nuuskan ja inhalaattorin. Purkka jäi. Siitä tuli kyllä jostain syystä mulle hikka? En voinut siis purra sitä purkkaa ensinkään, vaan pidin sitä ylähuulessa niinku nuuskaa. Siihen jäin koukkuun (tietenki) vuodeksi, mutta se oli kyllä sitten melko helppo jättää pois.Kaikista vaikeinta tupakanpolton lopettamisessa oli tehdä se päätös, että en enää polta, sitten vaan piti lopettaa.

Ensimäinen kuukaus oli vaikein, kaikinpuolin. Itkupotkuhuuto-raivareita en saanu juuri ollenkaan ja muistaakseni Rikukaan ei sanonu ku kerran että: "ekköhän pistä nyt nortin palamaan tai turpas kiinni" en tietenkään pistäny kumpaakaan ja noin vaan oon ollu 4vuotta polttamatta.

 Kahvin kans tuli pulla. Ennen. Aikana. Ja jälkeen. Ruokailun perään tuli toinen ruokailu. Ja jälkkäri. Ja niin vaan sain tällätavoin ensimäisen vuoden aikana  +20kiloa. Se ei kyllä piä siis paikkaansa että lihoo kun ei polta. Jos en ois syöny suklaata, pullaa ja sipsejä tolkuttomasti, niin tuskin olisin lihonu pelkästään sillä että lopetin tupakanpolton! Mutta, mikä parasta, se 20kiloa lähti liikunnalla, totta. En siis jääny heiluttelemaan käsiäni ja jalkojani mielivaltasesti vaan aloin kävellä jonka jälkeen aloin juosta. Minä joka oon liikkununu elämäni aikana autoon ja takasi? Siitä tuliki mieleen että joku puolituttu oli kysyny paikallisessa k-raudassa myyjältä että: "näinköän mä oikein äsken? oisko Lehon Annukka tullu juosten vastaan pokelan suoralla?" fitnesspalvelu Karoliina:sta sitten myöhemmin ja enkä keksiny tähän postaukseen yhtään kuvaa, kun en nyt ala mainostamaan ainakaan polttamaani tupakka merkkiä.

-annikki

KOIRA!

Herranjestas onhan meillä koiraki! Se jäi uupumaan ekasta tekstistä. Sen nimi on Nipsu, mutta sille on tarttunu muutama muuttuja matkan aikana, eli on se myös Nuppi, Niffu, Nippu ja mieheni leikkisästi kutsuu sitä myös Ääliöksi. Minä oon ehdottomasti koira-ihminen, pelkään kissoja. Ne on arvaamattomia ja sitäpaitsi aivan liian älykkäitä. Tykkään katsella kissojen kuvia ja varsinki se internetissä esiintyvä kuuluisa kissa, jolla on kulmat kurtussa ja joka on aina pahalla päällä. Tässä kissat joitten kuvia tykkään katsella.

Mimmi Nikon ja Miljan rakas kissi <3

Rakastuin vanhaenglanninlammaskoiraan ensinäkemältä joskus 25vuotta sitten. Tanja Vienonen/Karpela (en tiiä nykyistä nimeä, missi nyt kumminki) oli jossain Karelia villalanka tai villatakkimainoksessa. Tanjalla oli kyseisessä mainoksessa semmonen paksukarvanen harmaa-valkonen, maahan asti ulottuva villatakki päällä. Vierellä löntysteli kaks vanhaenglanninlammaskoiraa, upeine turkkeineen ja ihan selvästi hymy huulilla :)  Silloin päätin että tommosia mä ostan 2 kun mulla on oma koti. Etsin kaiken tiedon mitä siihen aikaan oli kyseisestä rodusta saatavana (kalliomaalauset ja papyrys kääröt) ja jätin ajatuksen muhimaan.

No järkeä sitten pakkaantu pikkusen vuosien myötä ja ostin kumminki vaan yhen. Niffu on tapellu meijjän kans parhaista sohva ym. nukkumapaikoista nyt 12vuotta. Hän on vanha rouva ja me annetaan sille periks kokoajan, tyylin: Kyllä Nipsu voi näin tehdä ja kyllä Nipsu saa sitä ja tätä, kun se on jo noin vanhaki ja kaikkea. Ollaankin saatu koulutettua siitä melkonen Ääliö näillä metodeilla.

Nipsu itki ja parku ainoastaan ensimäisen yön tullessaan asumaan meille. Seuraavana päivänä se repi jo minua yöpaijjan helmasta ja muistan, että ensimäisen  2kk se kävi mun yöpaijjan helmaan kiinni jokaikinen aamu, päästi irti vasta kun harhautin sen aukaisemalla jääkaapin oven. Nipsu rakastaa kaikkia ihmisiä ja halaa ynnä suutelee kaikki meille tulijat ja lähtijät. Niko yritti lenkkeillä Niffun kans sillon alkuun...ei se menny ns. putkeen. Varsinkaan talvella kun tossu ei oikein pitäny. Kerran keittiössä istuessamme ajattelin ääneen muille perheenjäsenillemme, että missähän Niko ja koira lenkkeilee. Samantien nähtiin ikkunasta kun Nipsu meni kiitolaukkaa meijjän kotikujaa, Niko taluttimessa kiinni, mahallaan nurin perässä, kylälle päin olivat menossa.  Nipsu "paisko" kaikella rakkauellaan myös pikku- Petraa mennen tullen. Tykkäs erityisesti olla talvihaalarin hupussa kiinni. No, toisaalta Petra ei päässy oikeastaan ulko-ovea kauemmas, kun Nipsu alkoi innokkaasti paimentaa. "Voitte kyllä viiä tuon pois, se on hullu!" huuettiin tuohon aikaan enempi ku kerran. Me kaikki huuettiin.

Mutta, kuka on osallistunut meidän lasten kasvatukseen vähintäänkin yhtäpaljon kun minä ja Riku, Nipsu. Kuka täällä oli koulun jälkeen odottamassa ja nappaamassa välipalat lasten käsistä ja lautasilta, Nipsu. Kuka on kuunnellut kaikki meidän perheen ilot ja surut häntä heiluen, Nipsu. Kuka on AINA ilosella tuulella ja viemässä ruoka- tai herkkukaapille kun tulet koulusta/töistä, Nipsu. Kelle puettiin lännenhattu ja raybanit kun oli intiaanileikit, Nipsulle. Kuka oli jouluaattona ahkera, veti rekeä ja jako lahjat, Nipsu-Punakuono. Kuka oli rosvo kun muut oli poliiseja, Nipsu. Kuka sai/söi ruusun kun Petra pääsi ripiltä, Nipsu. Kuka lakitetiin Nikon ylioppilas päivänä, Nipsu.

No se on tärkeä perheenjäsen. Enää se ei juokse kaheksikkoa kun se villiintyy, mutta kun jääkaapin ovi aukeaa se villiintyy hiukan hallitsemattomasti. Se tottelee jos sitä huvittaa, tai jos sille antaa juustoa. Se syö edelleenki kaikki meidän eväät jos ne jätetään sen ulottuville, eli nenun korkeudelle. Jääkaapin ovea se ei saa auki, mutta se saa kaikki muut ovet auki sen omilla ovi työkaluilla. Sillon se tykkää mennä yleensä naapurin tontille paskalle tai niitten kans keinumaan.

Nipsu<3
Wheel`s fact & fiction

Part One.

Tämä on se päivä jolloin olen päättänyt alkaa kirjotella tälläistä kaikkien luettavissa olevaa päiväkirjaa. Sitähän tämä on, eikös?  Yritän saada aikaseksi tekstiä muutaman kerran kuukaudessa ja olis tarkotus pitää blogia millaista on olla äiti, vaimo ja pienyrittäjä. Kirjoitan myös täällä kuntoiluharrastuksestani, johon sain kipinän vasta aikusena (eli 3vuotta sitten) Harrastan maastojuoksua, spinning tunneilla käyn parikertaa viikossa ja hurahdin viime vuonna myös pumppiin. Suksetkin on ja peukku, että tänä talvena satais vähän luntakin. Aion täällä kertoa aikapaljon noista edellä mainitsemistani jutuista.  En osaa leipoa enkä tehä käsitöitä, että tästä blogista ei tuu semmosia vinkkejä. Ruokaa tykkään laittaa ja keksin kaikkea kummallista syötävää teemalla  "siitäkohtaa yli mistä aita on matalin"  Niitä reseptejä voin joskus laittaa. Kiva jos blogista saat hyvän mielen ja mukavia ideoita kaikille elämän osa alueille. Niin ja musiikista pidän paljon ja onkin ollut mukava huomata, että mun vauvat (18 ja 21 veet) on saanu pakkosyötöllä jotain vaikutteita omaankin musiikkimakuun :)

Tästä päivästä sen verran että ollaan oltu naimisissa tänään 2.10 jo 22vuotta ja laitoin tämän ruusukuvan facebookkiin tällaisilla saatesanoilla : Jos mä olisin halunnu semmosen miehen joka ostaa ruusuja ja muistaa kaikki mun ja meijjän merkkipäivät ym numerosarjat niin en välttämättä olis menny naimisiin Rikun kans, joka tuskin muistaa ees omaa syntymäpäiväänsä. Mä menin semmosen miehen kans naimisiin joka rakastaa minua, on mun rinnalla kun kaikki menee päin persettä, tukee minua mitä ikinä keksinkin ja arvostaa minua. Jos mä olisin halunnu semmosen miehen joka osaa käyttää erilaisia pesukoneita, imureita ja hellaa, mun olis pitäny mennä naimisiin joko äitini tai Hannan kans. Hyvää 22vuotis hääpäivää Rikulle ja onnea kun sait minut, hukkusit paskaan yksikses <3

Voisin laittaa tänne myös tälläisia arkielämän pulmatilanteita johon pitää löytyä nopea ratkaisu kun on kiire.
Tässä jäässä oleva pyöränpenkki joka ei hysteerisesti kynsimällä tullu tämän kummemmaksi.

Nopeasti tehty ratkaisu. Toinen pipo päähän ja toinen penkille, ei minua turhaan kutsuta meidän perheen aivoiksi! 

Kirpakka ja ihana ulkoiluviikko on muuten ollut ja toinenki kiva asia mikä liittyy liikkumiseen on, että huomen aamusta starttaa syksyn ensimäinen aamuspinning. Sitä oon kyllä odottanut, se on jokseenkin mukavaa kun aamuseiskalta oot jo päivän lenkin tehny :) 

Mukavaa että luit loppuun asti tämän ensimäisen kirjoitukseni ja kuulumisiin (tässä kesti vissiin monta tuntia, että sain väsättyä tämmösen kirjoituksen kuvineen. Jännä että nää kuvat käänty x-filesta tänne siirtyessä oikeinpäin, sitä jäin vähä miettimään...)

-annikki